aikku on ollu mulla huomenna kaks viikkoo, ja alun hämmennys on kadonnu. mulle on pikkuhiljaa alkanu tulla tunne, että toi on oikeest mun koira, eikä kukaan vie sitä multa pois. toi täydelliin pikku prinsessa on just se mikä meijän perheestä on puuttunu. ekoin päiviin meinas kyllä mennä hermot aikkuun, kun tuntu, että se ei ymmärtäny minuu yhtään enkä mie sitä, mut meijän ajatukset on näiden parin viikon aikaan alkanu kohdata toisensa. musta tuntuu että aikkuki on alkanu jo pitää minuu omana ihmisenää.
 |
| oon hukannu kameraan sopivan usbin eikä mun konees toimi se muistikorttipaikka joten nauttikaamme hyvälaatuisista kännykkäkuvista... |
esille tulleista asioista negatiivisin on se, että aikku vihaa jäädä yksin. se pitää rahaa asuntolalla meijän omaan huoneeseen väkisin, se ei mene ees luiden tai lelujen perässä. sit se oli yhtenä päivänä keksiny kusta mun sänkyyn yksin jäädessää, ja myöhemmin päivällä viel lattialle. molemmilla kerroilla se oli just käyny ulkona, joten mitään "vahinkoa" oli tuskin käyny. nyt aikku joutuukin sitte olemaan häkissä mun tuntien ajan. se ei kuse sinne mutta yrittää kyllä parhaansa päästä ulos...
aikku alotti juoksunsa ku oltiin hakemassa sitä kasvattajalta, joten päätettiin et wagner on ny pari viikkoo mummolas hoidossa, nii elämä on kaikille helpompaa. en oo nähny sitä viikkoon, mulla on ihan kauhee ikävä sitä enkä jaksais oottaa et ensviikko menis ja voisin ottaa wagnerin takas asuntolalle. outoo nukkuu ilman että wagner tuhisee kainalos ja lenkkeillä pysähtymättä jokaselle ruohonkorrelle. onneks saan sen kohta takasin, ja se pääsee myös tutustumaan aikkuun kunnolla, ilman menkkoja.
lähettiin aikun kans opistolta jo eilen, koska mun pää oli hajota meijän ihmisten väliseen draamaan ja tupakat loppu kesken. sit ku olin kotona ni alko ehkä vähän kaduttaa, ei täälläkää mitään niin kauheen hehkeetä oo ja mieli alko tekee takas kullan kainaloo. nyt taas sunnuntaita ootelles ja toivoes että ensviikosta tulis vähän parempi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti